Kävin eilen istumassa tovin Helsingin kaupunginmuseossa. Aikomuksena oli ladata kännykän akkua, kun se jostakin syystä alkoi olla lopussa. Sitten jämähdin paikalleni vähän pidemmäksi toviksi.
Siis valokuvat. Tiedättekö, miten ihanaa on katsella valokuvia? Aitoja kuvia jostakin, jostakin uudemmasta tai vanhemmasta. Elämää, katuja, ihmisiä, maisemia, maiseman muutosta. Kaikkea tätä.
Huomasin ikkunalaudalla kaksi kirjaa. Molemmissa oli teksti ”mahdollisuus ostaa museon kaupasta hintaan X”. En viitsinyt ensin koskea. Sitten tajusin, että ehkä niitä voi selailla. Otin ensimmäisen kirjan käteen ja uppouduin. Siis mitä ihania kuvia! Katsoin kuvaa, luin kuvatekstin, katsoin kuvaa uudelleen ja ihailin.
Kirjoissa oli kuvia yli sadan vuoden takaisesta Helsingistä. Mustavalkokuvia. Ihania. Helsingin muutos on ollut hurjaa. En tiennyt tai ollut tajunnut, että useita saaria on yhdistetty Helsinginniemeksi lisäämällä maata saarien väliin.
Ehkä jo arvasitkin, kenen ottamia kuvia katselin. Upea valokuvaaja Signe Brander on hienosti taltioitunut muutosta ja ihmisiä.
Kuvia katsoessa mietin, että miksi monta kaunista vanhaa rakennusta on purettu. Miksi vanhaa pidetään rumana? Miksi halutaan tehokkuutta ja isoja kerrostaloja? Osassa Signen kuvista näkee jo tuota muutosta; vieressä vanha matala puutalo ja siinä toisen vieressä jykevä korkeampi kivitalo. Kaupunkialueella halutaan asutusta tiivistää, väistämätön kehitys. Onneksi myöhemmin on myös osattu alkaa arvostamaan vanhaa, eikä kaikkea ole saanut purkaa.
Ajatuksena kuvia katsoessa tuli mieleeni, että onkohan jossakin nähtävillä Helsinginniemen muutos karttapohjalla. Miten kaupunki on ollut aluksi pieni, miten saaria on yhdistetty ja miten Helsinki on vallannut maata naapureista – ihan viimeisimpänä noin kymmenen vuotta sitten Vantaalta ja erityisesti Sipoosta.
Mietin, että pitäisi kirja kädessä käydä katuja läpi ja katsoa, mitä on enää jäljellä.
